tiistai 12. toukokuuta 2015

Äiti ja mopo



Äiti ja mopo Kinahmossa 1960-luvun alkupuolella.

Äidilläni oli mopo. Hän oli kotoisin Karjalasta, mutta kävi karjakkokurssin Etelä-Savossa Joroisten maatalousoppilaitoksessa. 1960-luvun puolivälissä hän päätyi karjakoksi Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Mopo oli kätevä kulkuväline maaseudulla, jossa välimatkat olivat pitkiä ja tiet huonokuntoisia. Äitini asui Sonkajärven meijerin tiloissa ja kiersi mopolla seudun maatiloilla. Sillä tavalla hän tapasi isäni, ja kun he menivät naimisiin, äiti jätti karjakon työn ja ryhtyi maatilan emännäksi.

Lapsena tämä tarina kiehtoi minua valtavasti. Ei niinkään sen romanttinen lopputulema, vaan ajatus mopolla pitkin maaseutua viilettävästä nuoresta äidistäni. Myöhemmin tein pro gradu -tutkielmani Pappa-Tunturi-mopedeista ja sen kulttuurisista ja historiallisista merkityksistä. Pappamopoja pidetään leimallisesti nimenomaan iäkkäiden miesten kulkuvälineenä, mutta todellisuudessa ne antoivat liikkumisvapautta myös monille itsenäisille ja ammatissa toimiville naisille.
Karjakkokurssin tytöt ja opettaja navetan edessä 1962. Äitini toinen vasemmalta.
Äitienpäivä oli ja meni, mutta äideistä on syytä puhua muinakin päivinä. Äitienpäivänä juttelin kaukana asuvan äitini kanssa puhelimessa. Hän ihmetteli, että vieläkö edelleen teen sitä samaa väitöskirjaa, ja miten kauan siinä vielä menee? Kysymys on toki aiheellinen, mutta kertoo paljon myös siitä, miten erilainen käsitys meillä on työn tekemisestä. Äitini on aina tehnyt käytännöllistä ja fyysistä työtä. Hänellä on voimakkaat kädet ja loistava matikkapää, mutta hän on usein kertonut, miten inhosi koulussa lukuaineita. Hänen viidestä lapsestaan neljä kirjoitti ylioppilaaksi ja kolmella on ylempi korkeakoulututkinto, mikä taitaa edelleen hieman ihmetyttää häntä. Äiti ei ole koskaan käskenyt meitä tekemään läksyjä tai kehottanut kouluttautumaan pitkälle. Minullekin hän ehdotti lukion sijaan ammattikoulun ompelijalinjaa, koska ompelin yläasteella valtaosan omista vaatteistani. Kirjat, lukeminen, opiskelu ja yliopisto-opinnot olivat puhtaasti oma valintani, jota olen joutunut monesti perustelemaan, etenkin kun korkeakoulututkinto ei näinä päivinä takaa työllistymistä. Äitini mielestä yhden ja saman väitöskirjan kirjoittaminen vuosikausien ajan kuulostaa tavattoman yksitoikkoiselta, vaikka olen yrittänyt selittää, että en minä vain istu ja kirjoita. Varsinainen kirjoittaminen on tohtorikoulutettavan työstä vain pieni osa.

En kuitenkaan koskaan ole kokenut, että valintojani ei olisi hyväksytty. Tärkein asia, jonka olen äidiltäni oppinut, on se, että antaa kaikkien kukkien kukkia.

Äiti ja mopo kesällä 1965.

On kuitenkin asioita, joita me molemmat ymmärrämme yhtä hyvin. Minulla ei ole mopoa, mutta minäkin arvostan hyviä mekkoja ja liikkumisen vapautta. Viime viikolla kävin työmatkalla Lontoossa, ja eilen seminaarissa Turussa. Matkustan junalla, bussilla, metrolla ja lentokoneella mukanani vain laukku ja läppäri. Lontoon metrossa ajattelin äitiäni, joka ajoi mopolla pitkin ja poikin Itä-Suomen maaseutua. Tuolloin ei vielä ollut tapana käyttää kypärää. Äidilläni oli päässä huivi, joka suojasi kampausta tuulelta. Maatiloilla hän tapasi ihmisiä, ja tietysti eläimiä. Tiedän miten hän nauroi. Sitten hän pakkasi laukkunsa, käynnisti moponsa ja manasi kohdalle sattunutta sadekuuroa.

2 kommenttia:

Mitä ajattelet?