maanantai 17. elokuuta 2015

30:n kilometrin muuri



Juoksin eilen 30 kilometriä. Kipuja tuli ja meni. Aluksi sattui polveen, välillä nilkkaan, sitten varpaisiin ja jalkapohjaan, lopulta reisiin. Tuli nälkä. Olin saada sydänkohtauksen, kun Malmin lenkokentän lentonäytöksen Hornetin ajoivat ylitse. Kertaakaan mieleeni ei tullut, että lopettaisin.

Juoksen syyskuussa maratonin. Edellisestä on aikaa lähes kaksi vuotta. Monet sanovat, että maratonilla juokseminen alkaa vasta 30:n kilometrin kohdalla. Silloin kehon energiavarastot loppuvat. Törmätään muuriin, jonka läpi täytyy runnoa.

Olen väitöskirjassani 30:n kilometrin kohdalla. Olen jo hetken tampannut suossa. Tunne ei helpottanut edes kesälomalla. Juostessani muistin taas, että siitä pitää vaan mennä yli. Askel kerrallaan, kohti kipua ja siitä yli.

Enää kymmenen kilometriä. Sen jälkeen juon kylmän kaljan ja sukellan viileään järviveteen.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Pinnallisia huomioita Lontoosta

Kävin toukokuun alussa työmatkalla Lontoossa. Tutustuin V&A Museum of Childhoodin kokoelmiin kuraattori Katy Canalesin johdolla. Matkustin maanalaisella ympäri kaupunkia, kävin muissakin museoissa ja juoksin iltaisin Hyde Parkissa, Kensingtonissa ja Notting Hillissä. Keväinen kaupunki oli niin kaunis ja ihana, että oli jo ihan pimeää, ennen kuin maltoin palata hotelliini. Ah, Lontoo! Sydämeeni avautui uusi paikka, joka on aina varattuna Lontoolle. 

Kolmen päivän vierailuni aikana kiinnitin huomiota mm. seuraaviin asioihin katukuvassa:

1. Kliseet! Kävelet kadulla, ja kaikki näyttää ihan Lontoolta. Eteen pelmahtaa lauma koulupukuihin puettuja lapsia, jotka puhuttelevat opettajaansa häkellyttävän kohteliaasti: "Miss Lane, could I please..." Tytöillä on vekkihameet ja polvisukat, pojilla pikkutakit ja puvunhousut. Kaikki tämä on klassista brittiläistä kuvastoa, mutta samalla hyvin elävää ja luonnollista.
Koululaisryhmä Kensingtonissa.

2. Kliseistä puheen ollen: Britit ovat juuri niin kohteliaita ja mukavia kuin vain kuvitella saattaa. Kaupan myyjät ja pubien 20-vuotiaat tarjoilijattaret tervehtivät ventovierasta turistia suloisesti sanomalla: "Hello, love!" Sen jälkeen keskustellaan iloisesti ja intohimoisesti säästä. Siitä tietysti riittääkin puhuttavaa, sillä äkkinäinen sadekuuro saattaa yllättää aurinkoisen poutapäivän sillä aikaa, kun piipahtaa kioskilla.

3. Ne lapset, joilla ei ole koulupukua, on puettu huomattavasti hillitympiin ja istuvampiin vaatteisiin, kuin mihin Suomessa on totuttu. Suomessa harvoin näkee kaupungilla arkisin liikkuvilla lapsilla pikkutakkeja, solmioita ja lakeerikenkiä.

4. Pukeutuminen on muutenkin melko muodollista. Olen asunut Helsingissä kymmenen vuotta, enkä ole koko aikana nähnyt metrossa yhtä monta pukumiestä tai -naista kuin Lontoon maanalaisessa yhden päivän aikana. En itse asiassa edes osaa sanoa, milloin olisin Suomessa viimeksi nähnyt naisen, joka kävelee kaupungilla lounasaikaan tummansinisessa jakkupuvussa ja kymmenen sentin piikkikoroissa.
Maanalainen pukumiesten armeija kiitää kohti metrojunaa.

5. Britit rakastavat tummansinistä väriä. Tummansinisiä pukuja, tummansinisiä jakkupukuja, tummansinisiä trenssejä... Myös beigeä käytetään paljon. Ja Burberryä. Toisaalta myös keväisten kukkakuvioiden runsaus á la Mrs. Hyacinth Bucket yllätti.

6. Myös järjestyksenvalvojilla on puvut ja solmio, tavallisesti tummansiniset. Toisin kuin Suomessa, jossa vartijoillakin on usein käytännölliset kurapuvun näköiset suojavaatteet.

7. Kaiken tämän muodollisuuden ja univormujen ohella näkee paljon kauniita pörrötukkaisia rokkityttöjä, joiden Kate Moss -inspiroituneen tyylin täydentävät mustalla kajalilla rajatut silmät, nahkahousut ja Burberryn trenssi, joka ei olekaan beige eikä tummansininen, vaan radikaalisti musta.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Äiti ja mopo



Äiti ja mopo Kinahmossa 1960-luvun alkupuolella.

Äidilläni oli mopo. Hän oli kotoisin Karjalasta, mutta kävi karjakkokurssin Etelä-Savossa Joroisten maatalousoppilaitoksessa. 1960-luvun puolivälissä hän päätyi karjakoksi Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Mopo oli kätevä kulkuväline maaseudulla, jossa välimatkat olivat pitkiä ja tiet huonokuntoisia. Äitini asui Sonkajärven meijerin tiloissa ja kiersi mopolla seudun maatiloilla. Sillä tavalla hän tapasi isäni, ja kun he menivät naimisiin, äiti jätti karjakon työn ja ryhtyi maatilan emännäksi.

Lapsena tämä tarina kiehtoi minua valtavasti. Ei niinkään sen romanttinen lopputulema, vaan ajatus mopolla pitkin maaseutua viilettävästä nuoresta äidistäni. Myöhemmin tein pro gradu -tutkielmani Pappa-Tunturi-mopedeista ja sen kulttuurisista ja historiallisista merkityksistä. Pappamopoja pidetään leimallisesti nimenomaan iäkkäiden miesten kulkuvälineenä, mutta todellisuudessa ne antoivat liikkumisvapautta myös monille itsenäisille ja ammatissa toimiville naisille.
Karjakkokurssin tytöt ja opettaja navetan edessä 1962. Äitini toinen vasemmalta.
Äitienpäivä oli ja meni, mutta äideistä on syytä puhua muinakin päivinä. Äitienpäivänä juttelin kaukana asuvan äitini kanssa puhelimessa. Hän ihmetteli, että vieläkö edelleen teen sitä samaa väitöskirjaa, ja miten kauan siinä vielä menee? Kysymys on toki aiheellinen, mutta kertoo paljon myös siitä, miten erilainen käsitys meillä on työn tekemisestä. Äitini on aina tehnyt käytännöllistä ja fyysistä työtä. Hänellä on voimakkaat kädet ja loistava matikkapää, mutta hän on usein kertonut, miten inhosi koulussa lukuaineita. Hänen viidestä lapsestaan neljä kirjoitti ylioppilaaksi ja kolmella on ylempi korkeakoulututkinto, mikä taitaa edelleen hieman ihmetyttää häntä. Äiti ei ole koskaan käskenyt meitä tekemään läksyjä tai kehottanut kouluttautumaan pitkälle. Minullekin hän ehdotti lukion sijaan ammattikoulun ompelijalinjaa, koska ompelin yläasteella valtaosan omista vaatteistani. Kirjat, lukeminen, opiskelu ja yliopisto-opinnot olivat puhtaasti oma valintani, jota olen joutunut monesti perustelemaan, etenkin kun korkeakoulututkinto ei näinä päivinä takaa työllistymistä. Äitini mielestä yhden ja saman väitöskirjan kirjoittaminen vuosikausien ajan kuulostaa tavattoman yksitoikkoiselta, vaikka olen yrittänyt selittää, että en minä vain istu ja kirjoita. Varsinainen kirjoittaminen on tohtorikoulutettavan työstä vain pieni osa.

En kuitenkaan koskaan ole kokenut, että valintojani ei olisi hyväksytty. Tärkein asia, jonka olen äidiltäni oppinut, on se, että antaa kaikkien kukkien kukkia.

Äiti ja mopo kesällä 1965.

On kuitenkin asioita, joita me molemmat ymmärrämme yhtä hyvin. Minulla ei ole mopoa, mutta minäkin arvostan hyviä mekkoja ja liikkumisen vapautta. Viime viikolla kävin työmatkalla Lontoossa, ja eilen seminaarissa Turussa. Matkustan junalla, bussilla, metrolla ja lentokoneella mukanani vain laukku ja läppäri. Lontoon metrossa ajattelin äitiäni, joka ajoi mopolla pitkin ja poikin Itä-Suomen maaseutua. Tuolloin ei vielä ollut tapana käyttää kypärää. Äidilläni oli päässä huivi, joka suojasi kampausta tuulelta. Maatiloilla hän tapasi ihmisiä, ja tietysti eläimiä. Tiedän miten hän nauroi. Sitten hän pakkasi laukkunsa, käynnisti moponsa ja manasi kohdalle sattunutta sadekuuroa.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Väitöskirjojen lukupiiri


Turun yliopistossa kansatieteen tohtoriopintoihin kuuluu kymmenen opintopisteen arvoinen suullinen tentti, jossa tentitään professorille kaikki Suomessa julkaistut kansatieteen väitöskirjat. Väitöskirjoja on tällä hetkellä 78, ja ainakin Turun yliopistosta niitä on tulossa vuoden sisällä kaksi lisää.

Perustimme kolmen tohtorikoulutettavakollegani kanssa lukupiirin helpottamaan tätä urakkaa. Kukin lukee omaa tutkimusaihettaan tai muuten vain sydäntään lähellä olevat väitöskirjat, minkä jälkeen ne esitellään toisille lukupiirin kokoontumisissa. Tentimme kokonaisuuden yhdessä.

Tämä on minusta ihanaa. Rakastan lukupiirejä, ja minusta on mukavaa tavata näitä kivoja naisia ja kuunnella kun he puhuvat tieteen paradigmoista, metodeista ja diskursseista samalla kun syömme pullaa. Ai että, tämä on minun käsitykseni hauskanpidosta!

Minusta on myös tavattoman kiinnostavaa käydä alan väitöskirjoja tällä tavalla johdonmukaisesti ja kokonaisuutena läpi. Sillä tavalla oppii monia asioita tutkimusten jäsentämisestä ja rakenteista sekä tieteen suhteesta aikaan ja maailmantilanteeseen. Tutkimukset ovat aina aikansa lapsia, ja tässä projektissa se tulee esille ihan uudella tavalla.

Minulla on ilo ja kunnia aloittaa väitöskirjoihin tutustuminen siitä ihan ensimmäisestä kansatieteen väitöskirjasta, jonka kirjoitti A. O. Heikel vuonna 1887. Kirja on mielettömän kaunis. Kannet, selkämys, piirrokset, fontti, kaikki. Rakastan kirjoja, myös esineinä. Voi kunpa väitöskirjojen kannet näyttäisivät vieläkin tältä!



tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kirjoitan väitöskirjaa

Tänään olen:

Viilannut kynteni.
Juonut kolme kuppia kahvia.
Lukenut sähköpostini.
Lukenut toisen sähköpostini.
Mesettänyt, Whatsappaillut ja Instagrammaillut.
Lukenut netistä uutisia.
Lukenut blogeja.
Kuunnellut netistä 8-vuotiaan norjalaisen ihmelapsen Angelina Jordanin laulua (vau!).
Googlannut Anita Pallenbergin ja Jane Birkinin ja katsellut heidän kuviaan.
Etsinyt netistä mekkoja joissa näyttäisin Anita Pallenbergilta tai Jane Birkiniltä kevääksi.
Lukenut runoja.
Käynyt kolme neljä kertaa katsomassa, onko keittiön kaappiin ilmestynyt jotain hyvää (ei vieläkään!).

Ja on vasta lounasaika!

Kiitos kysymästä, hyvin etenee.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Asioita, joita googlasin töissä

Viime aikoina olen miettinyt paljon sellaista asiaa kuin esinetuntemus.  Sitä tarvitaan museoiden kokoelmatyötä tai esinetutkimusta tehdessä. Käytännössä sitä kertyy kuin ohimennen vuosien varrella, kun käsittelee, katselee ja etsii tietoa esineistä. Esinetuntemukseen liittyy runsaasti niin sanottua hiljaista tietoa. Museoissa työskennellesäni olen usein ihaillut vanhempien kollegoiden kykyä tunnistaa, ajoittaa ja paikantaa käsillä oleva, harvinainenkin esine välittömästi lyhyen katselun ja koskettelun jälkeen. Sitä on hauska katsoa: arvioivaa katsetta, esineen kääntelyä ja koskettelua, sen katselua läheltä ja kaukaa, innostusta ja tunnistamisen riemua.

Joskus esinetuntemuksen karttuminen tarkoittaa myös kummallisen nippelitiedon kokoamista. Siihen tarvitaan paljon tietoa valmistajista, valmistustavoista ja materiaaleista, ja teollisesti valmistettujen esineiden osalta myös tietoa yrityksistä ja brändeistä. Nykyään Internet helpottaa tietojen etsimistä. Sen lisäksi, että museoiden omat esine- ja hankintaluettelot on viety digitaaliseen muotoon, jolloin omista kokoelmatietokannoista on helppo tehdä hakuja, museoiden kokoelmia on viety kaikkien kiinnostuneiden iloksi myös esimerkiksi Finna-tietokantaan. Erilaisia esineitä ja vaatteita voi ajoittaa esimerkiksi valokuva-arkistoissa olevien arkielämää tallentaneiden kuvien avulla. Sen lisäksi on Google.

Asioita, joita olen viime aikoina googlannut töissä:

Uimatossut, Uiminen jalkineet, Swimming shoes, Baletti, Balettitossut, Tanssitossut, Paljasjalkatossut tanssi, Modern dance
Ihmettelin Helsingin kaupunginmuseon kokoelmia inventoidessani erikoisia, itsetehtyjä tossuja, joista ei ollut mitään tietoja. Epäilin niitä ensin uimatossuiksi, mutta päädyin liittämään ne moderniin tanssiin.

Smokki, Smokki housut, Smokki liivi, Frakki, Frakki musta liivi
Kokoelmia inventoidessani opin myös, että myös frakin kanssa pidetään toisinaan mustia liivejä, vaikka yleensä ne ovat valkoiset. Mustia liivejä voidaan pitää akateemisissa tilaisuuksissa.

Slip 1930s, Slip 1940s, Slip 1950s, Slip 1960s, Negligee
Ajoitin naisten alusmekkoja googlen kuvahaun avulla.Yritin myös etsiä suomenkielistä sanaa käsittelemälleni alusvaatetyypille, josta löysin upeita kuvia Eleri Lynnin hienosta kirjasta Underwear Fashion in Detail.

Gallen-Kallela Mary
Selvitin Mary Gallen-Kallelan esinelahjoitukseen liittyvien käyttäjien sukulaisuussuhteita.

Vatsan sitominen historia,Vatsan sitominen synnytyksen jälkeen, Vatsaside, Belly binding history
Esiin tuli nimeämätön esine, jonka päättelin liittyvän synnytyksen jälkeiseen vatsan sitomiseen. Päätelmäni oli oikea.

In a bib and tucker
Yhteiskuntatieteilijä Philippe Ariès kirjoittaa lapsuuden historiasta kertovassa teoksessaan siitä, miten 1600-luvulla pienet lapset alettiin pukea sukupuolesta riippumatta samanlaisiin asuihin, jotka muistuttivat aikuisten naisten pukuja. Ilmaisulla in a bib and tucker viitataan ruoka- tai leukalappuun sekä siihen ikävaiheeseen, jossa niitä oli tapana käyttää. Nykyisin ilmaisua saatetaan käyttää niin, että se viittaa parhaimpiinsa pukeutumiseen (One´s best bib and tucker).

Tällaista pientä tietoa kertyy koko ajan - muun muassa googlen hakupalvelun avulla. Mitä sillä tekee? Paljon. Pala palalta se auttaa hahmottamaan aikaa ja esineitä. Se on sellaista tietoa, jota on hankala ilmaista eksplisiittisesti. Se liittyy saumattomasti siihen, miltä esineet tuntuvat käsissä. Googlen kuvahaussa esiin tulleet alusmekkojen kuvat yhdistyvät siihen, miltä eri aikoina valmistettu silkki, rayon ja nailon tuntuvat käsissä, miten erilaiselta käsin nyplätty ja tehdasvalmisteinen pitsi näyttävät, ja millaiset saumarakenteet ovat tyypillisiä millekin aikakaudelle.

Esinetuntemus ei ole vain tietoa, se on tuntemuksia. Siihen liittyvät lähes kaikki aistit: se miltä esineet näyttävät, tuntuvat, kuulostavat ja haisevat. Toistaiseksi en ole maistanut tutkimiani esineitä, mutta suhtaudun tähänkin mahdollisuuteen varovaisen avoimin mielin.

perjantai 30. tammikuuta 2015

S**T



Väitöskirja edistyy. Siitä lisää joskus toiste. Olen tällä hetkellä jossain tämän Instagramissa ja Twitterissä villinä kiertävän prosessikuvauksen kohtien kolme ja neljä välillä. Nyt on kuitenkin perjantai ja minulla on kangaskassissa pullo proseccoa, hammasharja ja vaihtovaatteet. Carpe f*****g diem ja hyvää viikonloppua!

maanantai 19. tammikuuta 2015

Mitä olen oppinut?

Kannattaako väitöskirjan tekeminen? Olen käsitellyt aihetta jo kahdessa peräkkäisessä postauksessa. Olen pohtinut samalla myös sitä, mitä olen tähän mennessä itse oppinut tohtorikoulutettavan työssä. Aloitin väitöskirjani tekemisen vuonna 2011, mutta olen työskennellyt väitöskirjani parissa tänä aikana hieman yli kaksi vuotta. Väitöskirjani aineisto on pääosin hallussa, ja käsikirjoitus on jo melko pitkällä. Mitä sellaisia taitoja olen tähän mennessä ottanut haltuun, joista on hyötyä työelämässä ja tulevalla urallani?

1. Projektinhallinta. Väitöskirja on iso ja pitkäkestoinen hanke. Vaatii paljon suunnitelmallisuutta, pitkäjänteisyyttä ja määrätietoisuutta viedä se loppuun saakka. Työelämässä projektit ovat usein huomattavasti lyhytkestoisempia - ja usein myös yksinkertaisempia. Neljä vuotta on lyhyt aika väitöskirjan tekemiselle, mutta lähes mahdottoman pitkä aika muille työelämässä vastaan tuleville projekteille. Vuoden tai kahden vuoden mittaisen projektin haltuunottaminen, aikatauluttaminen ja koordinointi tuntuu tämän mankelin jälkeen kevyeltä kuin kalkkunaleike!

2. Asiantuntijuus. Tutkin aihetta, jota ei juurikaan ole Suomessa tutkittu. Minulla on ollut aikaa ja mahdollisuus syventyä materiaalista kulttuuria ja pukeutumista käsittelevään tutkimukseen. Sen lisäksi olen kerännyt oman tutkimusaineistoni ja kehittänyt omat tutkimusmenetelmäni. Väitöskirjani valmistuessa olen aihepiirin asiantuntija - mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että tulevien työtehtävieni tai tutkimusaiheideni tarvitsisi liittyä vain näihin aloihin. Päinvastoin, maailmassa on useita muitakin kiinnostavia ilmiöitä, joista haluaisin oppia lisää.

3. Esiintymistaito. Olen esiintynyt eri työtehtävissä toimiessani aikaisemminkin, mutta tieteellisissä seminaareissa puhuminen tuntui aluksi hirvittävän vaikealta ja pelottavalta. Yleisö on tavattoman kriittistä ja kuullut valtavan määrän esitelmiä, luentoja ja seminaariesityksiä. Heitä on vaikea vakuuttaa ja vielä vaikeampi heihin on tehdä vaikutusta. Osasyy jännittämiseen on ollut myös se, että oma tutkimus on todellakin oma ja sitä kautta hyvin henkilökohtainen osa itseä. Olen kuitenkin kehittynyt puhujana näiden vuosien aikana. Myös vapaamuotoisemmissa tapahtumissa tai kevyissä radiohaastatteluissa puhuminen on ollut hyvin hyödyllistä, sillä sitä kautta olen oppinut myös erilaisia puhetapoja.

4. Kirjallinen ilmaisu. Sanotaan, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Väitöskirjaa kirjoittaessani olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan ennen, ja olen todella myös kehittynyt siinä. Pystyn tarkastelemaan omaa tekstiäni kriittisemmin ja toisaalta osaan ottaa paremmin vastaan muilta tulevaa kritiikkiä. Teksti on muuttunut työkaluksi, johon suhtaudun aiempaa suuremmalla varmuudella ja rentoudella.

5. Tiivistämisen taito. Mitä paremmin jonkin asian ymmärtää, sitä vähemmän sanoja sen ilmaisemiseen tarvitsee. Olen tottunut käsittelemään suuria määriä tietoa, tekstejä, sanoja ja teorioita ja oppinut poimimaan niistä sen olennaisen.

6. Itsenäisyys. En enää pelkää toimia yksin, ajatella yksin ja sanoa asioita ääneen.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Kannattaako väitöskirjan tekeminen? Osa II.


If I am occasionally a little over-dressed, I make up for it by being always immensely over-educated.


- Oscar Wilde (The Importance of Being Earnest, 1895.)

tiistai 13. tammikuuta 2015

Kannattaako väitöskirjan tekeminen?

Ystäväni kysyi minulta, kannattaako hänen aloittaa väitöskirjan tekeminen. Hän on hyvin älykäs, ahkera, mukava ja hyvin työllistynyt henkilö, mutta hänen tämänhetkinen työsuhteensa lähestyy loppuaan, eikä uutta työtä ole vielä tiedossa. Henkilökohtaisista ominaisuuksista tai kyvyistä ei ole kyse, vaan siitä, onko akateemisten jatko-opintojen tekemisessä mitään järkeä.

Suomeen on syntynyt uusi akateeminen prekariaatti, totesi opiskelutoverini, Dracula-tutkija Tuomas Hovi Aamulehdessä ilmestyneessä haastattelussa. Tohtoreita koulutetaan tarjolla oleviin töihin nähden liikaa. Tieteentekijöiden liiton mukaan tohtorien työttömyys on tuplaantunut viimeisen kahden vuoden aikana.

Jännä kyllä, tohtoriopinnoista ei anneta missään kovin houkuttelevaa kuvaa. Myös ystäväni oli saanut toisilta jatko-opintoja suorittaneilta kavereiltaan täyden tyrmäyksen suunnitelmilleen: Ei kannata! Väitöskirjan tekeminen on kamalaa! Apuraha-arvonnat vievät kaiken ajan! Jos sitten saatkin apurahan, niin ei se riitä! Ohjausta ei saa! Kilpailu on kovaa! Työhuoneita ei ole! Ihan yksin saat olla ja itkeä työpöytäsi ääressä! Ehkä jopa sen alla!

Kaikki edellä mainitut asiat ovat varmasti osittain totta. Olen itsekin sitä mieltä, että monessa suhteessa tavallisissa palkkatöissä käyminen on huomattavasti helpompaa. Mutta harvassa työpaikassa on mahdollisuutta syventyä johonkin itseä kiinnostavaan aiheeseen jopa vuosien ajaksi. Syventyä. Ajatella asioita aina ahdistukseen asti. Lisätä ja levittää tietoa ja tietoisuutta. Harvassa työpaikassa saa itse suunnitella omat aikataulunsa ja asettaa itse itselleen ihan omia tavoitteita. Olen jo aikaisemmin kertonut oman käsitykseni vapaudesta ja sen kauneudesta ja kauheudesta. Luulen myös, että työelämä on menossa yhä enemmän siihen suuntaan, että toisinaan on hyvä pystyä työllistämään itse itsensä - yrittäjänä, apurahansaajana tai freelancerina.

Ystäväni on työskennellyt suuren osan työurastaan ulkomailla. Hänelle tohtorin tutkinnosta varmasti olisi myös todellista hyötyä, sillä kansainvälisessä ympäristössä koulutusta arvostetaan monesti enemmän kuin Suomessa. Osittain tohtorien nouseva työttömyys Suomessa johtuu varmasti myös siitä, että työnantajat eivät välttämättä osaa hyödyntää tohtorien koulutusta ja osaamista, ja toisaalta sitä ei osata myöskään myydä. Tohtori on paljon muutakin kuin akateeminen tutkija. Tohtorikoulutuksen sisältöä olisi syytä tarkastella lähemmin myös niitä jatko-opiskelijoita varten, joiden tavoitteena ei ole ura yliopistossa, ja tohtorien ja tohtoriopiskelijoiden olisi syytä opetella markkinoimaan koulutustaan sen sijaan, että he itsekin puhuvat siitä alentuvasti.

Rakas ystäväni, olen melko varma, että sinulle tarjotaan uutta työpaikkaa jo ennen nykyisen pestisi päättymistä. Mutta nyt tai joskus myöhemmin: tee se väitöskirja. Siitä tulee hyvä. Sitä tarvitaan. Sinua tarvitaan. Mene ja näytä niille, nauti ja naura mennessäsi. Ja jos jossain vaiheessa löydät itsesi itkemästä työpöydän alta, niin soita minulle!