maanantai 22. joulukuuta 2014

Vapaa tutkija



Teen tällä hetkellä töitä kotona. Rahoitan tutkimukseni apurahalla, ja asun eri kaupungissa kuin missä kotiyliopistoni on. Sanon mielelläni, että olen vapaa tutkija. Se pitää monella tapaa paikkansa niin hyvässä kuin pahassakin.

Parasta töiden tekemisessä kotona on se, että halutessaan voi käydä lenkillä keskellä päivää. Usein se on myös mitä tuotteliainta työaikaa, sillä juostessani järjestän ajatuksiani, saan parhaat ideani ja joskus jopa kirjoitan päässäni valmista väitöskirjatekstiä. Joskus en jaksa lähteä lenkille, mutta saatan silti viettää koko työpäiväni juoksutrikoissa.

Huonoin puoli töiden tekemisessä kotona on se, että ainoa työkaveri on se tyyppi, joka viruu koko päivän juoksutrikoissaan.

Vakavasti puhuen: töiden tekeminen kotona sopii mainiosti elämäntilanteeseeni. Lasteni päiväkoti ja koulu ovat lähellä kotiamme. Pystyn järjestämään heidän viemisensä ja tuomisensa joustavasti, eivätkä heidän päivänsä veny liian pitkiksi. Työmatka ei syö aikaani. Nautin vapaudestani ja työni itsenäisyydestä. Aikaisemmin tein töitä keittiön pöydän ääressä, ja silloin keskittyminen oli hankalampaa. Ruoka-aikoina nostelin kirjapinoja ja artikkeliluonnoksia syrjään keittokattilan tieltä. Nykyisin minulla on oma työhuone, jossa on työpöytä, kirjahylly ja kirkasvalolamppu, joten kaikki on nyt paremmin.

Usein minulta kysytään, miten voin keskittyä työntekoon kotona, jos tiskit ovat tiskaamatta ja pyykit pesemättä. Vastaus on: helposti! Täydellisen perheenemännän geeni siis puuttunee perimästäni. Toisinaan taas ladon astioita tiskikoneeseen samalla kun suunnittelen työpäivääni, enkä ajattele sen olevan pois työajastani. Työ ja vapaa-aika toki sekoittuvat toisiinsa, mutta se taitaa olla melko tyypillistä nykyajan työelämälle.

Se mitä kaipaan, on työyhteisö. Kaipaan juttuseuraa iltapäiväkahville. Kaipaan rutiineja ja aikatauluja ja ryhmään kuulumista. Kaipaan tarinoita työkavereiden lastenlapsista ja viikonlopun juhlista. Työn tekeminen kotona on usein yksinäistä ja joskus tylsää. Työyhteisössä myös verkostoituminen ja neuvojen kysyminen on mutkattomampaa. Tilanteessani on runsaasti sekä hyviä ja huonoja puolia. Salaisuus on se, että pitää keskittyä siihen, mikä on hyvää, ei siihen mikä on pielessä.

Työelämä on muuttunut viime aikoina rajusti, ja se muuttuu koko ajan. Oma eläkeikäni on laskurien mukaan noin 68 vuotta, mutta ajatus tuntuu hyvin kaukaiselta. Vakituinen työpaikka, josta lopulta eläköidytään on minun ikäluokalleni ja sitä nuoremmille absurdi ajatus etenkin kulttuurialalla. Työelämän rakenteet ovat kuitenkin vielä monesti melko jähmeitä. Miksi vakituisessa työsuhteessa oleva, kellokortilla töitä tekevä tutkija ei voisi käydä keskellä päivää lenkillä tai ottaa torkkuja, jos se todistetusti lisää työtehoa? Miksi joinakin päivinä ei voisi tehdä töitä kotitoimistosta ihan vain siksi, että ulkona on niin kurja ilma eikä työmatkan taittaminen kaatosateessa huvita?

Olen huomannut, että nuoret suhtautuvat jo työelämään eri tavalla. Työn täytyy joustaa, ei vain työntekijän. Vapaus on toisinaan tärkeämpää kuin jatkuvuus ja turvallisuus. Se voi olla ihan vain järkevää sopeutumista tilanteeseen, jossa elämänmittaisia työsuhteita ei ole enää useimmille tarjolla, ja jossa työntekijältä vaaditaan jatkuvaa itsensä kehittämistä ja oman osaamisen myymistä.

Sanon mielelläni, että olen vapaa tutkija. Se ei merkitse pelkästään tuulessa hulmuavia hiuksia ja seikkailun tuntua, vaan myös vastuun ottamista omista töistään ja omasta elämästään. Se merkitsee yksin olemista, tiukkaa aikatauluttamista, itsekuria ja taitoa ohjata itse itseään. Mutta vapaus. En tiedä montaa kauniimpaa sanaa.