sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Pohjimmiltamme olemme samanlaisia



"Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”

Näin kuuluu kansainvälisen museoneuvosto ICOM:in (International Council ofMuseums) museon määritelmä.

Pidän erityisesti kohdasta ”…tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen…”.

Minulle museot ovat erityisesti mielihyvän lähde. Olen melko huono museokävijä, sillä joudun helposti museoväsymyksen valtaan enkä useinkaan jaksa lukea tekstejä. Tämä siitä huolimatta, että olen itse työskennellyt useissa eri museoissa useissa eri tehtävissä – tai ehkä juuri siksi.

Museoissa minua kiehtovat esineet, tilat, tarinat ja arkkitehtuuri, eivät niiden ympärille rakennetut monimutkaiset näyttelyratkaisut. Pidän yksinkertaisuudesta, haluan tunnelman, ja haluan nähdä esineitä. Joskus esineet koskettavat, joskus eivät. Joskus esineeseen liittyvä tarina on merkittävä, joskus vain tilan tunnelma. Yksikin hieno esine voi tehdä museokäynnistä mieleenpainuvan, kuten kävi Nefertitin tapauksessa.

Tutkimuksen ja opetuksen edistäminen ovat hyviä ja tärkeitä tarkoitusperiä. Mutta niin on myös mielihyvän tuottaminen. Joskus museot myös tuottavat mielipahaa muistuttaessaan vaikeista ajoista, väkivallasta, kuolemasta ja sodista. Myös se on tärkeää. Museoilla on aitojen kuvien ja aitojen esineiden avulla kyky saada kokemaan sellaisia tunteita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja eläytymään jo kauan sitten edesmenneiden ihmisten elämiin.

Kirjallisuudella on joskus sama vaikutus. Esimerkiksi Pierre Choderlos de Laclosin 1700-luvulla ilmestynyt kirjeromaani Vaarallisia suhteita, josta sittemmin on tehty useita elokuvaversioita, löi minut lukioikäisenä ällikällä helppolukuisuudellaan ja samaistuttavuudellaan. 17-vuotias lukiolainen luki kirjaa 1990-luvulla junassa Iisalmen ja Kajaanin välillä ja poti samoja sydänsuruja kuin 1700-luvun ranskalaiset aristokraatit. Myöhemmin taas yllätyin lukiessani Miquel de Cervantesin Don Quijotea: vaikeaselkoiseksi korkeakirjallisuudeksi luulemani teos olikin täyn hulvatonta huumoria. 23-vuotias opiskelija ajatteli tulevansa viisaaksi lukemalla kaunokirjallisuuden klassikkoja: turkulaisen kaksion eteisen lattialla hihitellessä alkoi kuitenkin hiljalleen selvitä, että myös pieruhuumorilla on aikansa ja paikkansa korkeakulttuurissa.

Hämmästyttävintä minusta onkin usein se, miten samanlaisia ihmiset olivat vaikkapa jo tuhat vuotta sitten, ei se, miten erilaista elämä oli.

Mia Kankimäki kirjoitti kauniisti nimetyssä kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) siitä, miten hän alkoi tutkia tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia. Kankimäki kirjoittaa, miten Sei alkoi tuntua yhä läheisemmältä, ja miten paljon yhtymäkohtia heidän elämästään löytyi, vaikka välissä oli tuhat vuotta, monta kulttuuria ja koko Aasian manner. Kirjaa lukiessa onkin hätkähdyttävää, miten modernilta Sein ajatukset tuntuvat, ja miten helppoa hänen kirjoittamiinsa listoihin on samaistua.

Sei kirjoittaa:

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kun näkee herrasmiehen pysäyttävän vaunut ovensa eteen ja ohjeistavan palvelijoita ilmoittamaan saapumisestaan.

Kun pesee hiukset, laittautuu ja pukeutuu tuoksutettuihin viittoihin – vaikka yksikään sielu ei olisi näkemässä, näistä toimista saa sisäistä tyydytystä.

On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja.

(Suomennokset Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.)

Juuri nyt kun kirjoitan tätä, on yö ja olen yksin kotona. En odota vierailijaa, mutta juuri äsken tuuli puhalsi sadepisaroita vasten ikkunaluukkuja. Se ropina. Se saa sydämen lyömään nopeammin.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Tärkeitä asioita: Nefertiti, dinosaurukset, jäätelö

Nefertiti. © Staatliche Museen zu Berlin, Ägyptisches Museum und Papyrussammlung / Sandra Steiß.

Asuimme perheeni kanssa Berliinissä syksyllä 2011. Berliinissä on useita upeita museoita, ja kävin niistä monissa. Parhaiten mieleeni jäivät niistä kaksi: Neues Museum Egypti-kokoelmineen sekä Museum für Naturkunde, joka lumosi paitsi dinosauruksillaan, myös luonnontieteellisten kokoelmien ihmeellisellä kauneudella.

Neues Museum oli kuitenkin ylitse muiden, sillä siellä näin Nefertitin. Se tuntui siltä kuin olisin saanut odottamatta mittaamattoman arvokkaan lahjan. En olisi uskonut Nefertitin tekevän niin suurta vaikutusta, olinhan nähnyt sen kuvissa ja kopioina useita kertoja, mutta se teki. Myös muut Egypti-kokoelmat olivat vaikuttavia. Sarkofageja, muumioita, hautakammioita, hieroglyfejä, papyruskääröjä, kaikkea sellaista, mitä on aina nähnyt vain elokuvissa, mutta ei koskaan ole oikeastaan odottanut näkevänsä oikeasti.

Ei ehkä ole oikein, että Nefertiti on Berliinissä. Egypti on vaatinut Saksaa palauttamaan rintakuvan kotimaahansa, mutta saksalaiset väittävät, että vuonna 1912 löydetty aarre kuuluu heille. Sotku on surullinen ja ikävä, mutta tässä yhteydessä en ota siihen tämän enempää kantaa. Sen sijaan kerron siitä, miten suuren vaikutuksen tuon yhden yksittäisen esineen näkeminen teki. Jouduin samankaltaisen lumouksen valtaan kuin lapsena, kun luin koululaisille suunnatun Media-tietosanakirjasarjan runsaasti kuvitettua artikkelia Babylonian Ištarin portin leijonareliefeistä (nekin näin Berliinissä Pergamon-museossa.).
Leijonareliefit. Lumous, joka sai minut opiskelemaan kulttuurien tutkimusta. © Staatliche Museen zu Berlin / Achim Kleuker.
Päivä, jona näin Nefertitin, oli hyvin kaunis. Se oli ylellinen päivä, aurinkoinen ihana päivä, T-paitakeli vaikka oli jo syyskuun loppu, ja minä tykkäsin kovasti koko kaupungista, sen loputtomista puistoista ja ihmisistä, jotka keskiviikko-iltapäivänä istuivat nurmikolla museoiden keskellä, söivät eväitä ja soittivat banjoa. Sitten olinkin jo museossa ja huomasin itkeväni ihan vaan siitä onnesta, että saan nähdä tuhansia vuosia vanhoja esineitä, jollaisia en koskaan uskonut näkeväni, ja jotka ovat niin uskomattoman kauniita ja ihmisen tekemiä.

Kaikista kaunein oli Nefertiti. Nefertitin nimi tarkoittaakin vapaasti käännettynä: Kaunis ihminen on saapunut. Nefertiti katsoi kaikkien suurien salien halki ja kaikkien vuosituhansien halki, ja miten paljon voi katseessa, miten voi maailmassa olla niin paljon tyyneyttä ja viisautta, ja sitten taas jossain julmuutta ja typeryyttä ja piittaamattomuutta. Tajusin olevani tolkuttoman etuoikeutettu, kun voin keskellä päivää kävellä sellaiseen paikkaan kaikessa rauhassa, kun olen juuri syönyt herkullisen sämpylän ja juonut hyvää kahvia, ja kaiken kukkuraksi jalassa uudet kauniit kävelykengät jotka kopisevat kivisillä lattioilla. Tunsin suuria asioita. Onnea. Toivoa. Iloa. Kunnioitusta. Halua olla mukana tekemässä ja säilyttämässä kaikkea sitä kauneutta, johon ihmiset kykenevät.
Nefertiti. © Staatliche Museen zu Berlin, Ägyptisches Museum und Papyrussammlung / Sandra Steiß.
Berliiniläiset lapset näkevät jo koululaisina Nefertitin ja maailman suurimman kootun dinosauruksen luurangon. Mutta ehkä se on heistä tylsää, tai ihan vaan tavallista. En tiedä. Omatkin lapseni näkivät ne jo alle kouluikäisinä. Esikoisen mielestä dinosaurukset olivat hienoja, mutta ei siitä sen enempää, hei saako täältä jäätelöä?

Muistin taas, miksi olen kiinnostunut historiasta, kulttuureista ja museoista. Kirjoitin sen muistiin: 

Tärkeitä asioita: Nefertiti, dinosaurukset, jäätelö.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Epäonnistumisen hauskuus

Ainoa lukijani (terveisiä!) on kaivannut uusia blogitekstejä. Tulossa on! Väitöskirjatyöni ja liiketaloustieteen opintojen lisäksi teen nyt myös tutkijan töitä museossa, ja olen ollut kiireinen. Olen tästä iloinen, sillä nautin sekä kiinnostavasta työrupeamasta museossa että siitä, että minulla on taas pitkästä aikaa kahvi- ja lounasseuraa joka päivä. 

Aamut ovat kuitenkin heikko kohtani. Aamuisin elämäni tuntuu olevan hikinen kaaos eteisessä. Kaikki hanskat ovat hukassa ja lapsen villahaalarissa on reikä. Valun hikeä takki päällä eteisessä, en ole ehtinyt syödä aamupalaa, ja kokoukseen on jo kiire. Lapsi leikkii lattialla keitettyä spagettia eikä halua pukea housuja. Päiväkodin aamupala on kohta ohi, koululaisen reppuun ei ole pakattu liikkavaatteita, ja kaksivuotias on onnistunut poistamaan kaikki puhelimeeni tallennetut numerot. Kuravaatteet, vaihtovaatteet, retkieväät, vanhempainilta, uimakoulu, futistreenit, täit, kihomadot, hinkuyskä ja ebola. Toivoisin voivani sanoa, että säilytän näissä tilanteissa malttini ja näytän lapsille esimerkkiä siitä, miten vaikeita tilanteita ja tunteita käsitellään asiallisesti, mutta ikävä kyllä en voi.  

Bruce Maun Incomplete Manifesto for Growth sisältää 43 ohjetta luovan työn ja tutkimuksen tekemiseen. Olen toisinaan lukenut näitä ohjeita silloin, kun väitöskirjatyöni on tuntunut tahkealta, ja eri tilanteissa olen jäänyt miettimään eri kohtia. Monet niistä sopivat kaikkeen elämään. Tänään minua koskettivat erityisesti kohdat 2, 4 ja 34:  

2. Forget about good. Good is a known quality. Good is what we all agree on. Growth is not necessarily good. Growth is an exploration of unlit recesses that may or may not yield to our research. As long as you stick to good you'll never have a real growth. 

4. Love your experiments (as you would an ugly child). Joy is the engine of growthExploit the liberty in casting your work as beautiful experiments, iterations, attempts, trials, and errors. Take the long view and allow yourself the fun of failure every day. 

34. Make mistakes faster. 

Unohda hyvä. Rakasta sitä mitä teet. Tee virheet nopeammin. 

Sallia itselleen epäonnistumisen hauskuus! Ei vain se, että sallii itsensä epäonnistua, vaan se, että rakastaa myös epäonnistumisiaan ja pitää hauskaa niiden parissa. Joka päivä. Mikä ajatus.

Lapset antavat anteeksi jo matkalla päiväkotiin. Ulkona aamu on raikas ja kaikkia naurattaa. Kaikki hyvin. Hyvä päivä.