keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Roomassa

Pantheonin kupoli.


Kävin lyhyellä lomamatkalla Roomassa. Nautin hyvästä ruuasta ja viinistä, lämpimistä illoista ja ystävieni seurasta. Tutustuin toki myös lähes jokaisen turistin listalla oleviin nähtävyyksiin: olin opastetulla kierroksella Vatikaanin museoissa ja Pietarinkirkossa, väistelin selfie-telineitä myyviä kauppiaita Colosseumilla, Liikutuin Pantheonissa ja Ihastelin Forum Romaniumia.

Roomassa historia on läsnä monella tavalla, joka puolella. Rauniot ja metroasemat vieri vieressä, sulassa sovussa. Kivipatsaita, marmoripylväitä kaikkialla minne katsoo. Nuoriso juo illalla olutta muovituopeista mukulakivikadulla, antiikkisen suihkulähteen reunalla.

Vatikaanin taidekokoelmien läpi kulkiessani aloin jo väsyä rikkauksiin ja yltäkylläisyyteen. Siitä huolimatta jokaisessa uudessa huoneessa oli taas jotain vielä upeampaa, jotain vielä ihmeellisempää. Maalauksia ja veistoksia, jotka ovat kummallisen tuttuja taidekirjojen sivuilta ja juuri siksi niin hämmentäviä kun ne näkee edessään; upeita freskoja, jotka opaskierroksella ohitettiin yhdellä sivulauseella ja kovalla kiireellä. Kaikkea oli niin paljon. Roomalaiskatolisen kirkon kokoelmat ja rikkaudet ovat uskomattomat.

Ajattelin Silvio Berlusconin kohua herättänyttä lausuntoa siitä, miten hänet oli Suomessa viety katsomaan 1700-luvulla rakennettua Petäjäveden puukirkkoa. Hänen mielestään oli erikoista, että tuollaista puista tönöä varten hänen piti matkustaa kolme tuntia, ja suomalaisille kirkko vieläpä tuntui olevan hyvin tärkeä. Berlusconin mukaan Italiassa moinen hökötys olisi purettu. Lausunto oli toki täysin toope, mutta Roomassa kulkiessani mieleeni tuli, että Suomen nuori ja ulkoisesti suhteellisen vaatimattoman näköinen kulttuuriperintö varmasti näyttääkin mitättömältä monen Italiassa kasvaneen silmin. Vähintäänkin eksoottiselta, ehkä myös raikkaan pelkistetyltä. Museo- ja kulttuurialalla yksi tärkeimmistä periaatteista on, että kulttuuria ei voi arvottaa, eikä museoesineiden arvoa mitata rahassa vaan niiden kulttuuri- tai taidehistoriallisen arvon mukaan. Silti monilla, myös alalla työskentelevillä, lienee jonkinlainen mielensisäinen hierarkia siitä, mitkä ovat maailman upeimmat museot ja arvokkaimmat kokoelmat. Saako siitä puhua ääneen? Joka tapauksessa, vaikka uskoo kaiken kulttuurin tasavertaisuuteen, on aina jotakin, joka koskettaa itseä enemmän kuin jokin toinen asia tai esine. Se voi johtua omasta historiasta, elämänkokemuksista tai ihan vain seurasta, mielialasta tai tilanteesta, mutta upeimmatkaan taide-elämykset eivät aina jätä yhtä suurta muistijälkeä kuin jokin toinen kokemus.

Yhtä kaikki, Roomassa oli kaunista. Ainoa kulttuurihistoriallinen kohde, joka sai minut liikuttumaan, oli kuitenkin Pantheon. Minua kosketti se, että sittemmin kristilliseksi kirkoksi muutettu rakennus suunniteltiin alunperin pakanallisen ajan kaikille jumalille. Katselin taivasta kupolin keskellä olevasta aukosta ja ajattelin, että kaikki näkevät sieltä saman, alati muuttuvan taivaan. Kaikkien jumalien temppeli. Miten kaunis ajatus.



torstai 18. syyskuuta 2014

torstai 11. syyskuuta 2014

Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle


Turun yliopiston päärakennuksen seinässä on teksti: Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle.

Rakennuksen ohi kulkiessani teksti on uhmakkaassa optimistisuudessaan tehnyt minut usein iloiseksi, ja aina se on saanut liikkeelle erilaisia ajatuskulkuja vapauden olemuksesta. Mitä tarkoittaa vapaa kansa, mitä on vapaa tiede?

Viime syksynä kuljin pitkästä aikaa päärakennuksen ohi. Olin tulossa tentistä, ja tämä jo lähes unohtamani lause teki minut jälleen iloiseksi. Hei vapaa kansa, hei vaan vapaa tiede! Aloin taas ajatella vapautta. Vapaa tiede on mielessäni aina liittynyt riippumattomuuteen poliittisista ja taloudellisista sidoksista, mutta nyt ajattelin asiaa myös uudesta näkökulmasta: henkilökohtaisen vapauden kautta.

Asun Helsingissä ja teen tohtoriopintojani Turun yliopistoon. Kuljen siis usein Helsingin ja Turun väliä junalla. Varaan aina paikan työskentelyhytistä. Eräänä päivänä istuin kahden hengen hytissä nigerialaissyntyisen miehen kanssa, ja välillemme syntyi mielenkiintoinen keskustelu. Puhuimme elämästä Nigeriassa ja elämästä Suomessa. Matkakumppanini oli asunut Suomessa 12 vuotta, ja hänellä on täällä työpaikka, puoliso ja kaksi kätilöopistolla syntynyttä lasta. Nigeria ei enää tunnu kotimaalta, mutta Suomessa hän saa monesti kuulla, että hänen pitäisi painua Afrikkaan.

12 vuotta, työpaikka, puoliso, kaksi lasta ja ystäviä. Mitä muuta vaaditaan, että on oikeus kutsua asuinpaikkaansa kodikseen? Monenko sukupolven päästä matkaseuralaiseni jälkeläiset saavat kutsua itseään suomalaisiksi ilman että kukaan älähtää? Kukaan ei kysy minulta, millä oikeudella asun Helsingissä ja opiskelen Turussa, vaikka olen kotoisin Sonkajärveltä. Kukaan ei huutele kadulla kätilöopistolla syntyneille lapsilleni. Jos päättäisin muuttaa ulkomaille, päätökseeni suhtauduttaisiin hyväksyvästi, ehkä myös ihaillen.

Mietin kaikkea sitä vapautta, jonka yltäkylläisyydestä olen elämäni aikana saanut nauttia. Kukaan ei ole koskaan kyseenalaistunut asuinpaikkani tai opiskeluaiheeni valintaa, vaikka syytä ehkä olisi ollut. Minua on kannustettu, tai ainakin minun on annettu olla rauhassa.

Mitä tarkoittaa vapaa kansa, jos ei sitä, että saa käydä koulua ja kulkea rauhassa kadulla? Mitä on vapaa tiede, jos ei sitä, että minäkin voin tehdä tieteellistä jatkotutkintoa: viiden lapsen yksinhuoltajan tytär, kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti?

Kampuksen portaita pitkin kävellessäni mieli oli kepeä ja helpottunut, kuten se usein tentin jälkeen on; olin menossa oluelle, auringonlasku värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi ja taskussani oli kolme uutta opintopistettä. Päällimmäisenä mielessäni oli kaksi asiaa.

Toinen oli kiitos.

Toinen oli toive siitä, että myös junassa tapaamani nigerialaissyntyisen miehen lapset saisivat saman vapauden: vapauden tehdä valintoja. Oikeita, vääriä, mitä näitä nyt on.


Teksti on julkaistu Turun ylioppilaslehdessä 2/2014.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kuinka ymmärsin, että lastenvaatteet ovat poliittisia


Aloittaessani kansatieteen opinnot vuonna 2000 olin valtavan innostunut. Jo pääsykoekirjoja lukiessani olin haltioissani: että tällaistakin voi tutkia! Arkielämää! Historiaa, mutta ilman vuosilukujen pänttäämistä ja Ruotsin kuninkaiden ulkoa opettelua! Kulttuuria, mutta ilman arvottamista!

”Onhan se mukava puuhastella, kun isi maksaa!”
  
Ensimmäinen varsinainen museoalan työpaikkani oli Ylä-Savossa Vitostien varrella, Alapitkän Asutusmuseossa. Museo esittelee sotien jälkeistä asutuspolitiikkaa siirtokarjalaisen perheen tarinan ja heidän rakentamansa rintamamiestalon kautta. Paikka teki minuun monella tavoin suuren vaikutuksen, ja erityisen paljon opin Maikilta, museon oppaalta, joka oli lyömätön tarinankertoja ja upea persoona. Opin puhumaan isoille ryhmille luontevasti, kuulin koskettavia tarinoita ja sain runsaasti hyvää palautetta ja vahvistusta alanvalinnalleni. Erään hienosti sujuneen ryhmäopastuksen jälkeen eräs keski-iän ylittänyt mieshenkilö yllätti minut kommentoimalla muun ryhmän vuolaiden kiitosten jälkeen: ”Onhan se mukava puuhastella, kun isi maksaa!”

Kommentti oli monella tavalla pöyristyttävä. Ei vähiten siksi, että isäni kuolemasta oli kyseisenä vuonna kulunut 20 vuotta. Kommentti ei kuitenkaan vaivannut minua perhesuhteideni vuoksi, vaan koska:
  1. Siihen sisältyi oletus, että ko. museo, tai koko museoala, on ”puuhastelua” – jotakin vähäarvoista toimintaa, jolla voi täyttää vapaa-aikaa.
  2. Siihen sisältyi oletus, että museoalan työt eivät ole oikeita töitä.
  3. Sillä haluttiin latistaa ilmiselvä innostukseni museota, aihetta ja alaa kohti.
  4. Se tuntui pahimmanlaatuiselta tytöttelyltä.
  5. Se antoi ymmärtää, että kyllä minäkin vielä jonakin päivänä kohtaisin ”todellisen elämän” todellisine haasteineen, ja ymmärtäisin mikä elämässä on tärkeää (ei ainakaan museot ja kulttuuri).
Nyt minulla on kolme lasta, asuntolaina ja apuraha, ja kyllä, joskus olen ajatellut, että olisipa kiva kun isi maksaisi. En ole varmasti ainoa humanisti, joka on jossain vaiheessa kyseenalaistanut alanvalintansa ja sen aidon kiinnostuksen ja innostuksen, jonka vallassa on uransa aloittanut. Sellainen innostus ja omistautuminen ei ole vain hyvä asia: se saa tekemään raskastakin työtä pienellä palkalla. Tai ehkä innostus ei olekaan syypää, vaan nöyristely: kehtaako tästä enempää pyytääkään? Eihän tämä ole tuottavaa työtä siinä mielessä, että sen arvoa voisi mitata rahalla. Lisäksi työn tekeminen on usein oikeasti hauskaa. Olen itsekin joskus miettinyt, onko tässä mitään järkeä. Mitä hyötyä museoista on? Mitä hyötyä lastenvaatteiden tutkimuksesta on?

Jos vastakkain ovat museon kokoelmakeskuksen rakentaminen ja uusi lastensairaala, eikö olekin helppo vastata, kumpaan valtion tai kaupungin rahat, meidän kaikkien verovarat pitäisi sijoittaa? Kulttuuri ei ole perustarve. Se ei ole välttämätöntä samalla tavalla kuin ruoka ja terveys. Se on lisäarvoa. Se on sivistystä, joka on välttämätöntä ihmisyyden peilaamiseksi. Mutta näillä aseilla on vaikea puolustaa itseään, jos joutuu rinnastetuksi syöpälasten hiuksettomiin päälakiin. Vertaus on epäreilu. Silti olemme joutuneet sen eteen. Onhan se mukava puuhastella! 

Rätei ja lumpui

Ennen yliopisto-opintoja opiskelin kaksi vuotta Kuopion Muotoiluakatemiassa vaatesuunnittelua. Tajusin kuitenkin, että en ollut niinkään kiinnostunut vaatteiden suunnittelusta vaan pukeutumiseen liittyvistä tavoista ja valinnoista. Olin kiinnostunut pukeutumiskulttuurista. Opettajani ymmärsi valintani. Ajattelin, että alan tutkia pukeutumista. Aloinkin tutkia koneita: jääkaappeja ja mopoja.

Halusin tutkia vaatteita, mutta se tuntui liian vaikealta. Aihetta on tutkittu valtavasti. Uusien näkökulmien löytäminen olisi hankalaa. Eikä siinä vielä kaikki: se tuntui puuhastelulta. Vaatteet, miten mitätön aihe! Kuinka kukaan voi niistä räteist ja lumpuist niin olla kiinnostunut? Mutta kun nuori nainen tutkii koneita, jääkaappeja ja mopoja, niin se on kiinnostavaa ja siistiä. Ei mitään ihan turhaa puuhastelua.

Mutta nyt tutkin lastenvaatteita. Aihe on täydellisen naisellinen ja täydellisen epäseksikäs. Olen joutunut perustelemaan aiheen valintaa, sekä muille että itselleni. Pikkulasten sukat! Niistäkö minä inspiroiduin? Puuhastelua.

Aihe on kuitenkin tärkeä. Miksi?





Pese, silitä, mankeloi

Eräänä iltana luin 1920-luvulla kirjoitettuja lastenhoito-oppaita. Arvo Ylppö keskittyi sairauksiin ja niiden hoitoon, ja viittasi muutamilla sanoilla lasten pukemiseen ja erilaisiin vaatekappaleisiin. Pue lapsi lämpimästi kylmällä ilmalla ja kevyesti kesäkuumalla, ohjeisti Ylppö. Muiden kuin lääkärien kirjoittamia lastenhoito-oppaita ei noihin aikoihin Suomessa juuri julkaistu, mutta vuonna 1928 suomennettiin ruotsalaisen Karin Thamin kaksi opasta nuorille äideille. Tham ei ollut lääkäri eikä kätilö, mutta hän oli seitsemän lapsen äiti. Hänen lastenhoito-oppaansa sisältävät lähes pelkästään ohjeita lasten pukemiseen sekä erilaisten vaatekappaleiden valmistamiseen. Hän ei kirjoittanut Ylpön tavoin riisitaudista, vihurirokosta ja laattajaloista, vaan lastenhoidon käytännöllisestä arjesta. Hän luetteli havainnollistavien kuvien kera kaikki vaatekappaleet, joita lapset tarvitsivat, ja selitti mistä kankaasta ja millä tavalla ne kannattaa valmistaa. Hän tiesi mitkä saumat ovat mukavimpia lapsen ihoa vasten, mitkä kankaat kestävät pesua ja millaiset napit mankelointia.

Miten paljon hommaa! Ei ihme, että lähes kaikki naiskirjailijat, -taiteilijat ja –tutkijat ovat olleet lapsettomia pitkälle 1900-luvulle saakka. Eihän sellaisen arjen keskellä voi riittää energiaa enää mihinkään muuhun. Ompele kaikki lapsen vaatteet käsin, pese pissavaipat ja kakkalaput käsin, mankeloi kaikki, sitten vielä silitä, kaikki paitsi englantilaiset vaipat jotka ovatkin erityisen suositeltavia mutta joihin kaikilla ei ole varaa, koska ne ovat kallista kangasta, joka pitää ostaa uutena, vaikka muuten kaikki lasten varusteet olisi suositeltavaa tehdä pehmeiksi kuluneista vanhoista lakanoista ja paidoista. Siihen lisäksi vielä kaikki muut kotityöt.

Ei ihme, että Karin Tham puhui lastenvaatteiden äärimmäisestä yksinkertaistamisesta. Englannissa ja Amerikassa hänen mukaansa jo mentiin siihen suuntaan, että lastenvaatteissa yhä enemmän käytettiin trikooneuloksia, joista valmistettiin hyvin yksinkertaisia malleja. Tähän suuntaan oli Thaminkin mukaan hyvä pyrkiä, sillä se säästi aikaa ja vaivaa. Trikoota ei tarvitse silittää.

Lastenhoito-oppaita lukiessani tajusin, että lastenvaatteet ovat yhteiskuntapoliittinen kysymys.

Ilman valmisvaatteita, pesukonetta ja kuivausrumpua, ilman silittämättä siistejä trikoopaitoja minulla ei olisi aikaa miettiä mitään muuta kuin ompelemista ja pesemistä. Kodinteknologian lisäksi myös lastenvaatteiden kehittyminen mahdollistaa sen, että äidit saavat vaippojen lisäksi miettiä työn ja perhe-elämän yhdistämisen haasteita.

Nimenomaan äidit. Karin Tham oletti, että lukija (nuori äiti) hallitsee hyvät perustaidot ompeluun ja neulomiseen. Lasten vaatetus oli äidin tehtävä, ja sitä kautta myös lasten hyvinvointi oli äidin käsissä, sillä terve lapsi oli asianmukaisesti puettu ja puhdistettu.

Oliko lapsen vaatettaminen työlästä? Kyllä. Pidettiinkö sitä oikeana työnä? Ei, mutta eräänlaisena naisellisena velvollisuutena ja osoituksena lämpimästä sydämestä. Puuhasteluna!

Vaikka nykyisin lasten vaatteet voi kätevästi ostaa Prismasta tai tilata netistä, on niiden hankkiminen lähes aina edelleen äitien tehtävä ja mummojen ilo. Miksi? Onko todella niin, että isät eivät kykene käytännölliseen ja loogiseen ajatteluun, jota vaaditaan siihen, että kykenee arvioimaan vallitsevan säätilan ja tarvittavien vaatekappaleiden välisen suhteen? Tai kokoa 104 olevien puserojen optimaalisen frekvenssin vaatekaapissa?

Onko tässäkin asiassa kyse myös vallasta? Tässä asiassa paitsi vastuu, myös valta on äideillä ja naisilla.

Lastenvaatteet ovat poliittisia.

Mitä esineet ovat?


Nykyisen sanakirjamääritelmän mukaan esine on aineellinen kappale, hyödyke, kapistus, väline tai tavara. Kuulostaa yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta. Materiaalisen todellisuuden ja esineiden luonnetta on kuitenkin problematisoitu paitsi filosofiassa myös materiaalisen kulttuurin tutkimuksen parissa. Määräytyykö esineiden luonne erilaisten vuorovaikutussuhteiden kautta vai ovatko ne pelkästään sitä mitä ne näyttävät olevan

Esine on siis aineellinen kappale. Mitä se tarkoittaa? Brittiläinen antropologi ja materiaalisen kulttuurin tutkimuksen professori Daniel Miller esittelee toimittamassaan kirjassa Materiality (2006) kaksi erilaista tapaa teoretisoida materiaa. Ensimmäinen on hyvin yksinkertainen ja ilmeinen näkemys: esineet ovat esineitä, pelkkiä artefakteja. Sanan esine määritelmä on yleistajuinen eikä akateeminen, eikä esineen tarkka määrittely ole tarpeellista tai edes mahdollista. Onhan koko kulttuurinkin käsite yhtä häilyvä kuin materiaalisen kulttuurin! Tämä teoria hyväksyy mukisematta esineen suomalaisen sanakirjaselityksen: esine on aineellinen kappale. Se on jotakin konkreettista, joka on olemassa ja jota voi käyttää ja koskettaa, nähdä ja aistia.

Toinen tapa lähestyä esineellistä maailmaa perustuu ajatukseen, jonka mukaan esineet saavat merkityksensä ja luonteensa vuorovaikutuksessa ihmisten ja ympäristönsä kanssa. Esineet eivät ole itsessään mitään, vaan niiden olemus syntyy erilaisten suhteiden ja tulkintojen kautta. Samalla kun esineet saavat muotonsa sekä ihmisten että muiden esineiden kautta, myös materiaalinen kulttuuri määrittää meitä tavalla joka ei aina yllä tietoisuuteen saakka. Esineet muodostavat suuren osan siitä ympäristöstä, jossa elämme ja johon totumme. Vaikka emme ajattele esineitä aktiivisesti, ne ovat olennainen osa päivittäisiä toimintojamme ja sitä kautta ne määrittävät käyttäytymistämme ja identiteettiämme.

Kirjailija Oscar Wilde (1854-1900) väitti, että vain pintapuoliset ihmiset eivät arvioi ulkonaisten seikkojen mukaan. Todellinen mysteeri on hänen mukaansa kaikki se, mikä on näkyvää ja konkreettista, ei se mikä on näkymätöntä. Monien uskontojen ja muiden elämänkatsomusten perusajatus taas on se, että ”totuus” on jotakin, mikä löytyy materiaalisuuden takaa. Aitoa ja totta on vain se mitä ei näe. Esineet ja materia edustavat yleisessä ajattelussa pinnallisuutta ja banaaliutta, josta on pyrittävä eroon ja jonka merkitystä ei saa korostaa. Toisaalta esimerkiksi uskontojen nimissä on tehty hyvin suureellisia ja konkreettisia monumentteja ja rakennuksia, joiden ajatellaan ylistävän ja kunnioittavan jumalia sekä ilmaisevan ihmisten hyviä pyrkimyksiä. Vaikka materia mielletään pinnalliseksi ja epäolennaiseksi, sillä on kuitenkin hyvin keskeinen merkitys paitsi uskonnoissa, myös yleisemmin ihmisyyden määrittelyssä. Edes kulutus- ja tavarakriittiset näkökulmat eivät kykene pidättäytymään materiasta ja sen roolista puhumisesta. 
 

Mitä materiaalisuus siis on? Onko se pelkkiä esineitä? Täytyykö materiaalisuutta ajatella laajemmin, jolloin se voi olla kuvitteellista, suhteellista, biologista tai teoreettista; enemmän kuin itse esineet?