maanantai 22. joulukuuta 2014

Vapaa tutkija



Teen tällä hetkellä töitä kotona. Rahoitan tutkimukseni apurahalla, ja asun eri kaupungissa kuin missä kotiyliopistoni on. Sanon mielelläni, että olen vapaa tutkija. Se pitää monella tapaa paikkansa niin hyvässä kuin pahassakin.

Parasta töiden tekemisessä kotona on se, että halutessaan voi käydä lenkillä keskellä päivää. Usein se on myös mitä tuotteliainta työaikaa, sillä juostessani järjestän ajatuksiani, saan parhaat ideani ja joskus jopa kirjoitan päässäni valmista väitöskirjatekstiä. Joskus en jaksa lähteä lenkille, mutta saatan silti viettää koko työpäiväni juoksutrikoissa.

Huonoin puoli töiden tekemisessä kotona on se, että ainoa työkaveri on se tyyppi, joka viruu koko päivän juoksutrikoissaan.

Vakavasti puhuen: töiden tekeminen kotona sopii mainiosti elämäntilanteeseeni. Lasteni päiväkoti ja koulu ovat lähellä kotiamme. Pystyn järjestämään heidän viemisensä ja tuomisensa joustavasti, eivätkä heidän päivänsä veny liian pitkiksi. Työmatka ei syö aikaani. Nautin vapaudestani ja työni itsenäisyydestä. Aikaisemmin tein töitä keittiön pöydän ääressä, ja silloin keskittyminen oli hankalampaa. Ruoka-aikoina nostelin kirjapinoja ja artikkeliluonnoksia syrjään keittokattilan tieltä. Nykyisin minulla on oma työhuone, jossa on työpöytä, kirjahylly ja kirkasvalolamppu, joten kaikki on nyt paremmin.

Usein minulta kysytään, miten voin keskittyä työntekoon kotona, jos tiskit ovat tiskaamatta ja pyykit pesemättä. Vastaus on: helposti! Täydellisen perheenemännän geeni siis puuttunee perimästäni. Toisinaan taas ladon astioita tiskikoneeseen samalla kun suunnittelen työpäivääni, enkä ajattele sen olevan pois työajastani. Työ ja vapaa-aika toki sekoittuvat toisiinsa, mutta se taitaa olla melko tyypillistä nykyajan työelämälle.

Se mitä kaipaan, on työyhteisö. Kaipaan juttuseuraa iltapäiväkahville. Kaipaan rutiineja ja aikatauluja ja ryhmään kuulumista. Kaipaan tarinoita työkavereiden lastenlapsista ja viikonlopun juhlista. Työn tekeminen kotona on usein yksinäistä ja joskus tylsää. Työyhteisössä myös verkostoituminen ja neuvojen kysyminen on mutkattomampaa. Tilanteessani on runsaasti sekä hyviä ja huonoja puolia. Salaisuus on se, että pitää keskittyä siihen, mikä on hyvää, ei siihen mikä on pielessä.

Työelämä on muuttunut viime aikoina rajusti, ja se muuttuu koko ajan. Oma eläkeikäni on laskurien mukaan noin 68 vuotta, mutta ajatus tuntuu hyvin kaukaiselta. Vakituinen työpaikka, josta lopulta eläköidytään on minun ikäluokalleni ja sitä nuoremmille absurdi ajatus etenkin kulttuurialalla. Työelämän rakenteet ovat kuitenkin vielä monesti melko jähmeitä. Miksi vakituisessa työsuhteessa oleva, kellokortilla töitä tekevä tutkija ei voisi käydä keskellä päivää lenkillä tai ottaa torkkuja, jos se todistetusti lisää työtehoa? Miksi joinakin päivinä ei voisi tehdä töitä kotitoimistosta ihan vain siksi, että ulkona on niin kurja ilma eikä työmatkan taittaminen kaatosateessa huvita?

Olen huomannut, että nuoret suhtautuvat jo työelämään eri tavalla. Työn täytyy joustaa, ei vain työntekijän. Vapaus on toisinaan tärkeämpää kuin jatkuvuus ja turvallisuus. Se voi olla ihan vain järkevää sopeutumista tilanteeseen, jossa elämänmittaisia työsuhteita ei ole enää useimmille tarjolla, ja jossa työntekijältä vaaditaan jatkuvaa itsensä kehittämistä ja oman osaamisen myymistä.

Sanon mielelläni, että olen vapaa tutkija. Se ei merkitse pelkästään tuulessa hulmuavia hiuksia ja seikkailun tuntua, vaan myös vastuun ottamista omista töistään ja omasta elämästään. Se merkitsee yksin olemista, tiukkaa aikatauluttamista, itsekuria ja taitoa ohjata itse itseään. Mutta vapaus. En tiedä montaa kauniimpaa sanaa.

torstai 20. marraskuuta 2014

Tutkin, siis juoksen



Aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun samaan aikaan kun ryhdyin tekemään väitöskirjaani. Juokseminen on tuonut kaivattua ryhtiä ja kurinalaisuutta apurahatutkijan arkeen, ja se on ollut myös tutkivan perheenäidin paras apu pään kylmänä pitämisessä toisinaan hyvin hektisen arjen keskellä.

Vapaan tutkijan elämän suurimpia iloja on se, että lenkille voi lähteä vaikka keskellä päivää. Useimmiten se on myös paljon tehokkaampaa työaikaa kuin koneen ääressä istuminen. Juostessani teen tutkimusta. Iso osa väitöskirjani sisällöstä on jäsennelty, luvuista suunniteltu ja kappaleista kirjoitettu juostessa. Lenkillä olen saanut parhaat esitelmäideani ja artikkeliajatukseni. Olen tehnyt tutkimustani lenkkarit jalassa Vantaan- ja Keravanjokivarsien maisemissa, Oulunkylän urheilupuiston ja Malmin lentokentän pururadoilla, Pohjois-Savon korvessa, Berliinissä Volkspark Wuhlheiden ja Tiergardenin suurten puiden varjoissa sekä Kanariansaarten jyrkillä ja mutkaisilla pikkuteillä, joilla korkeuserot ovat niin suuria, että korvissa naksuu.

Juoksuharjoittelussa ja tutkimuksen tekemisessä on yllättävän paljon samaa, ja tekemisen muotoina ne myös tukevat toisiaan. En edes aloita endorfiinihumalasta puhumista, mutta sen lisäksi että säännöllinen liikunta pitää istumatyössä kipeytyvän selkäni kunnossa, se antaa yllättäen myös itsevarmuutta. Juokseminen on opettanut minulle, että selviän ihan mistä vain. Jos ja kun minun on mahdollista saavuttaa juoksuun liittyvät tavoitteeni säännöllisellä ja suunnitelmallisella harjoittelulla, sama pätee varmasti myös muihin asettamiini tavoitteisiin. Kun on maratonilla törmännyt 30 kilometrin kivimuuriin ja selvinnyt siitä huolimatta hymyillen maaliin, on tämän kokemuksen tuoman itseluottamuksen turvin ollut helpompi päästä yli, ali tai ohi myös tutkimuksen teossa ja muussa elämässä vastaan tulevista esteistä ja raja-aidoista.

Joskus juokseminen on raskasta eikä kovin kivaa, mutta ei lenkille lähteminen ikinä jälkeenpäin kaduta. Luulen, että sama pätee moniin väitöskirjaa tehdessä tai muussa työelämässä vastaan tuleviin haasteisiin. Aina ei huvittais, toisinaan kaikki menee ihan pieleen, mutta joskus jokin aina onnistuu. Lopulta voi sitten löhötä hetken sohvalla, korkata oluen ja elvistellä sillä että on melkein niin kuin supernainen.

Mutta seuraavana päivänä on aloitettava taas alusta, eikä kymmenen kilometrin lenkki ole yhtään lyhyempi eikä uuden projektisuunnitelman tekeminen yhtään yksinkertaisempaa kuin edellisenäkään päivänä. Mutta sen vain tietää, että kyllä siitä selviää. Ennenkin on selvitty. Ja silloinkin kun mokasi tai kun homma jäi kesken, niin ei elämä siihenkään loppunut.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Pohjimmiltamme olemme samanlaisia



"Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”

Näin kuuluu kansainvälisen museoneuvosto ICOM:in (International Council ofMuseums) museon määritelmä.

Pidän erityisesti kohdasta ”…tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen…”.

Minulle museot ovat erityisesti mielihyvän lähde. Olen melko huono museokävijä, sillä joudun helposti museoväsymyksen valtaan enkä useinkaan jaksa lukea tekstejä. Tämä siitä huolimatta, että olen itse työskennellyt useissa eri museoissa useissa eri tehtävissä – tai ehkä juuri siksi.

Museoissa minua kiehtovat esineet, tilat, tarinat ja arkkitehtuuri, eivät niiden ympärille rakennetut monimutkaiset näyttelyratkaisut. Pidän yksinkertaisuudesta, haluan tunnelman, ja haluan nähdä esineitä. Joskus esineet koskettavat, joskus eivät. Joskus esineeseen liittyvä tarina on merkittävä, joskus vain tilan tunnelma. Yksikin hieno esine voi tehdä museokäynnistä mieleenpainuvan, kuten kävi Nefertitin tapauksessa.

Tutkimuksen ja opetuksen edistäminen ovat hyviä ja tärkeitä tarkoitusperiä. Mutta niin on myös mielihyvän tuottaminen. Joskus museot myös tuottavat mielipahaa muistuttaessaan vaikeista ajoista, väkivallasta, kuolemasta ja sodista. Myös se on tärkeää. Museoilla on aitojen kuvien ja aitojen esineiden avulla kyky saada kokemaan sellaisia tunteita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja eläytymään jo kauan sitten edesmenneiden ihmisten elämiin.

Kirjallisuudella on joskus sama vaikutus. Esimerkiksi Pierre Choderlos de Laclosin 1700-luvulla ilmestynyt kirjeromaani Vaarallisia suhteita, josta sittemmin on tehty useita elokuvaversioita, löi minut lukioikäisenä ällikällä helppolukuisuudellaan ja samaistuttavuudellaan. 17-vuotias lukiolainen luki kirjaa 1990-luvulla junassa Iisalmen ja Kajaanin välillä ja poti samoja sydänsuruja kuin 1700-luvun ranskalaiset aristokraatit. Myöhemmin taas yllätyin lukiessani Miquel de Cervantesin Don Quijotea: vaikeaselkoiseksi korkeakirjallisuudeksi luulemani teos olikin täyn hulvatonta huumoria. 23-vuotias opiskelija ajatteli tulevansa viisaaksi lukemalla kaunokirjallisuuden klassikkoja: turkulaisen kaksion eteisen lattialla hihitellessä alkoi kuitenkin hiljalleen selvitä, että myös pieruhuumorilla on aikansa ja paikkansa korkeakulttuurissa.

Hämmästyttävintä minusta onkin usein se, miten samanlaisia ihmiset olivat vaikkapa jo tuhat vuotta sitten, ei se, miten erilaista elämä oli.

Mia Kankimäki kirjoitti kauniisti nimetyssä kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) siitä, miten hän alkoi tutkia tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia. Kankimäki kirjoittaa, miten Sei alkoi tuntua yhä läheisemmältä, ja miten paljon yhtymäkohtia heidän elämästään löytyi, vaikka välissä oli tuhat vuotta, monta kulttuuria ja koko Aasian manner. Kirjaa lukiessa onkin hätkähdyttävää, miten modernilta Sein ajatukset tuntuvat, ja miten helppoa hänen kirjoittamiinsa listoihin on samaistua.

Sei kirjoittaa:

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kun näkee herrasmiehen pysäyttävän vaunut ovensa eteen ja ohjeistavan palvelijoita ilmoittamaan saapumisestaan.

Kun pesee hiukset, laittautuu ja pukeutuu tuoksutettuihin viittoihin – vaikka yksikään sielu ei olisi näkemässä, näistä toimista saa sisäistä tyydytystä.

On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja.

(Suomennokset Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.)

Juuri nyt kun kirjoitan tätä, on yö ja olen yksin kotona. En odota vierailijaa, mutta juuri äsken tuuli puhalsi sadepisaroita vasten ikkunaluukkuja. Se ropina. Se saa sydämen lyömään nopeammin.